BlogiMuu psykologityöTerveydenhoidollinen psykologityöYleinen

Psykologiäidin mietteitä koronan äärellä

”Onneksi mulla on noin fiksut pojat”, huokaisen ääneen, kun eka- ja seiskaluokkalaiseni tuntuvat suoriutuneen ensimmäisestä kotikoulupäivästä varsin mutkattomasti. Yhtä lailla olen kiitollinen siitä, että minun on tässä poikkeustilanteessa mahdollista tehdä etätöitä. Minun on kohtuullisen helppo ainakin toistaiseksi ajatella, että kyllä tästä selvitään. Toki korona herättää pelkoa minussakin. Vaikka olen itse ns. perusterve enkä vielä niin hirvittävän vanha, lähipiirissäni on myös riskiryhmään kuuluvia, joista olen nyt huolissani.

Korona ravisuttelee meidän kaikkien elämää. Olemme tietyssä mielessä väkisinkin samassa veneessä. Positiivisesti ajatellen tällaisessa yhteisessä kriisissä voi nähdä ihmisiä ja koko kansakuntaa tai jopa kansakuntia yhdistäviä piirteitä. On myös ollut ilahduttavasti nähtävissä, miten tilanne on nostattanut ihmisissä solidaarisuutta ja altruismia, pyyteetöntä halua auttaa.

Myönteisiä vaikutuksia voi nähdä myös siinä, miten tällainen odottamaton miltei kaiken seisauttava maailmanlaajuinen uhka voi saada monet meistä hyvin syvällistenkin arvopohdintojen äärelle. Saattaa myös olla, että korona jossain määrin tekee palveluksen ilmastolle ja maapallolle pakottaessaan ihmiset tunnustamaan oman pienuutensa ja haavoittuvaisuutensa, ja ehkä enenevästi kyseenalaistamaan myös loputtoman matkustustarpeensa.

Vaikka korona toisaalta on tämän hetken ihmisiä yhdistävä aikalaiskokemus, on se samalla väistämättä myös tilanne, jonka äärellä ihmisten eriarvoisuus korostuu. Se, mikä yhdelle on tilaisuus mukavalle, kiireettömälle kotiin käpertymiselle villasukat jalassa, voi toiselle olla jo alkumetreillä miltei löysässä hirressä roikkumista. Se, missä toinen perhe iloitsee siitä, että kerrankin on mahdollisuus olla yhdessä kotona ja vaikka pelailla niitä lautapelejä, toisessa perheessä lapset joutuvat entistä enemmän todistamaan vanhempien juopottelua ja tappelua. Poikkeuksellinen tilanne on omiaan sekä kärjistämään jo olemassa olevia ongelmia että aiheuttamaan uusia.

Hyvää tarkoittavan, ihmisten suojeluun tähtäävän karanteenin tai epäsuoremman kotiin sulkemisen ikävänä sivutuotteena kotien ovet saattavat nyt liiaksi sulkeutua myös avulta ja huolestuneilta silmiltä. Ne kaikkein heikoimmassa asemassa olevat lapset, joiden hätää ei aiemminkaan ole riittävästi nähty, saattavat jäädä nyt entistä helpommin piiloon ja vaille tarvitsemaansa suojelua ja apua. Ja vaikkei kyse olisi mistään niin vakavastakaan, tilanne asettaa lapset väkisinkin eriarvoiseen asemaan. Ei kaikissa kodeissa ja kaikilla vanhemmilla ole yhtäläisiä mahdollisuuksia, valmiuksia ja voimavaroja esim. lastensa koulutyön tukemiseen. Ja kun ottaa vielä huomioon lasten väliset suuretkin erot heidän yksilöllisissä tuen tarpeissaan.

Kaupungit ja kylät ovat nyt ihmeellisen hiljaisia. On ensiarvoisen tärkeää, ettemme anna tämän hiljaisuuden hämätä meitä, vaan kuulemme avunhuudot sen takaa – ja vastaamme niihin. On ilmeistä, että apua tarvitaan nyt ja sitä tarvitaan myös tilanteen laannuttua. Koronan jälkiä tullaan varmasti korjaamaan yllättävän pitkäänkin.

Kirjoittaja on Poijun vastaava psykologi Anna-Maija Kuistio.