BlogiTiedotteet

”Hei, sä näit mut!”

Tovi sitten mediassa puhutti katajanokkalaisen Alepan kassa, joka myönteisellä, ystävällisellä olemuksellaan oli valaissut yhden jos toisenkin skattalaisen päivän. Asiakkaille kiirinyt tieto kassan lopettamisesta oli aikaan saanut ennennäkemättömän kukkalähetysten, kiitoskorttien ja muiden lahjojen suman. Se, että tapahtunut ylitti jopa suurimpien sanomalehtien uutiskynnyksen, kertoo siitä, kuinka suuri merkitys myönteisesti kohdatuksi tulemisella meille ihmisille oikeasti on.

Hyvässä kohtaamisessa ihminen kokee tulevansa kohdatuksi omana, ainutkertaisena itsenään. Se saa aikaan tunteen siitä, että Sinut muistetaan; olet jäänyt mieleen; olet Sinä ja siis aivan erityinen. Olemassaolollasi on väliä; Sinut huomataan; Sinuun reagoidaan; saat niin sanotusti vastakaikua. Sillä on voimaannuttava, merkityksellisyyden kokemusta lisäävä ja minuutta vahvistava vaikutus.

Merkityksellisimmillään ja syvimmillään kohtaamisessa on kyse emotionaalisesta yhteydestä toiseen ihmiseen. Pyrkimys siihen on olemassa voimakkaana jo vastasyntyneellä lapsella ja voidaan sanoa, että se on lapsen suotuisan psyykkisen kehityksen edellytys. Edward Tronickin jo 70-luvulla tekemä ”still face experiment”, ilmeettömyyskoe, osoitti riipaisevalla tavalla sen, miten suureen emotionaaliseen pulaan ja suoranaiseen hätään yhteyden katkeaminen pienen lapsen saa. Kesken vuorovaikutustilanteen ilmeettömäksi muuttuva vanhempi saa lapsen ensin hämmentymään, sitten yrittämään yhä vimmaisemmin yhteyden palauttamista, kasvavasti frustroitumaan sekä lopulta vetäytymään ja luovuttamaan. Vaikka koe kestää vain parisen minuuttia, on sitä melkein sietämätöntä katsoa. Niin kurjalta lapsen puolesta tuntuu. Kyseisessä koeasetelmassa lohdullinen, korjaava kokemus tulee kuitenkin pian, vanhemman palatessa omaksi sensitiiviseksi ja responsiiviseksi itsekseen.

Surullista on se, että myös tosielämässä on paljon ihmisiä, jotka kärsivät emotionaalisen yhteyden puuttumisesta toiseen ihmiseen, ja jotka vieläpä arjessaan kokevat olevansa jollain tapaa näkymättömiä. Torjutuksi tuleminen, yhteisön ulkopuolelle jääminen, itsensä näkymättömäksi ja sitä kautta arvottamaksi kokeminen on ilmiö, joka psykologiassa tunnetaan nimellä ostrakismi. Ostrakismi voi olla tahattomasti tai tahallaan aiheutettua sosiaalista kipua, joka on vaikutuksiltaan verrattavissa vakavaan kaltoinkohteluun ja väkivaltaan. Lasten ja nuorten yksinäisyyttä tutkineen kasvatuspsykologian professorin Niina Junttilan mukaan ostrakismin tuottama kipu näkyy myös otsaohimolohkojen alueella samanlaisena aktivaationa kuin fyysisen kivun kokemus.

Vaikkei herttaisinkaan lähikaupan kassa ehkä pysty korjaamaan emotionaalisia haavojamme, ainakaan syvimpiä niistä, on jokaisen meistä hyvä pysähtyä miettimään, miten itse omassa arjessamme voisimme paremmin kohdata toisia ihmisiä. Joskus ventovieraaltakin saatu hymy ja hyväksyvä katse voi olla se ratkaiseva oljenkorsi.

Kirjoittaja on Poijun vastaava psykologi Anna-Maija Kuistio.

Parhaillaan (21.-28.11.2021) vietetään valtakunnallista Mielenterveysviikkoa, jonka teemana on tänä vuonna ”kohtaaminen”.
Mielenterveysviikon aikana järjestetään erilaisia tapahtumia, seminaareja ja tempauksia ympäri maata. Viikon päätapahtuma on verkossa järjestettävät Mielenterveysmessut, joissa myös Poiju on mukana yhdessä Komppi Mehiläisen ja Mehiläisen Työelämäpalveluiden kanssa.
Tutustu Poijun messuosastoon ja osallistu messuarvontaan tästä

Seuraa Poijua somessa:

Vastaa